24.9.2014 Oli treffit velimiehen kanssa, mennään metsään, katsastamaan sieniä...joo katsastettiin, kassit ja pussit tuli täyteen, kymmeniä nimiä, kymmeniä kertomusta sienistä ja valmistuksesta ruuaksi. Minä taasen keräsin niitä "myrkkysieniä", koska haluan värjätä lankoja, kokeilla luonnon voimaa, esi-isiemme jaloja taitoja. Veljeni on jo sienestänyt monia, monia vuosia, ja osaa valmistaa sienestä herkkuruokia, minä en taas halua suuhuni laittaa.

Koirat tietysti olivat mukana, voi sitä juoksun määrää, mitä Iita veti, välillä taivasta viiltäen kun hyppi innoissan yli kantojen. Lyyli taasen maata viistäen, kuono maassa, ihania tuoksuja haistellen, välillä kesti kauan ennenkuin mamman luo ennätti. Veljeni näytti myös kun maata oli potkittu ja muuta, tässä on kauris reviiriä merkannut. Täh? onko täällä kauriita?minä kauhuissani, ei kuulemma tule näkyviin, koirat on saanut sen menemään suojaan johonkin. Huh, helpotus.

Mutta mikä hiljaisuus, mikä rauha, mikä raikkaus...koiratkaan eivät haukkuneet laisinkaan, ihan kuin olisivat arvanneet että nyt ollaan hiljaa ja nautitaan.

Kahville menin vielä veljelle, jolloin hän alkoi väsäämään sienistä jotain, pilkkoi pieneksi mössöksi, laittoi pannulle, maustoi, voita ja tuorejuustoa lisäsi. Leivälle levitti ja minulle antoi, nyt maista ja syö. Ja häh, se oli melko hyvää, ei rakkautta ensi suulla, mutta ihastus kyllä, olin yllättynyt mausta, oli hyvän makuista. Näinkö tässä sitten kävi? Sienikin yrittää muuttaa ruokalautaselleni, kala sinne jo tuli kymmenisen vuotta sitten, lasten ansiosta. Näin ne nuoret opettaa vanhempiaa, tuo velimieskin on äidin ja isän iltatähti, 10vuotta minua nuorempi.